Tunnustetaan tähän nyt suoraan. Tunnen eläväni väärällä aikakaudella väärässä paikassa. Olen oikeastaan aina tuntenut. Toisin sanoen, olen aina haikaillut jostain syystä muualle. Epätoivoinen ja lapsellinen rimpuiluni aikaa vastaan on aina päättynyt vain entistä pahempaan epätoivoon.
Unelmani on aina ollut asua maaseudulla, joko maatilalla tai sitten mökissä. Jossain kauniissa paikassa, jossain missä on järveä, peltoa ja metsää. Maaseudulla kuitenkin. Lapsena halusin jäädä mökille kun muut olivat lähdössä loman päätteeksi takaisin kaupunkiin. Minut sai kiskoa takapenkille, ja kun vihdoin auto lähti, itkin koko matkan. äitini kysyi, eikö olekin mukavaa päästä takaisin kaupunkiin. Siellähän on juokseva vesi? TV? Kauppa vieressä? Kaikki paljon helpompaa.
Mutta minä halusin olla mökillä, turvassa metsän ja peltojen keskellä. Halusin käydä puusaunassa enkä sähkösaunassa. Kaivovesi oli parempaa, ja ei, en kaivannut naapurin kavereita. Jokaisen piinallisen kaupunkiinpaluun jälkeen vannoin pyhästi: "musta tulee isona maatilan emäntä ja muutan maalle ja hankin kissoja ja koiria ja kanoja ja lehmiä, myös heppoja!"
Hieman isompana tajusin, ettei maatilaelämää enää ole niin romanttisena ja puhtoisena, kun pikkuisena olin kuvitellut. Vähitellen karu todellisuus herätteli. Aloin kaivata menneeseen aikaan, ehkä 1800-luvulle tai isomummini lapsuuteen. Eskapismia? Minua alettiin lapsellisen pukeutumisen, leikkimisen ja "viattomuuden" takia kiusata koulussa. Kiusaaminen sai järkyttävät mittasuhteet, ja ainoat onnelliset hetkeni vietin mökillä sukulaisten kanssa. Itkin kun arki löi päälle.
Kiusaamista kesti 6 vuotta, ja ehdin sairastua syömishäiriööni. En tuntenut oedelleenkään eläväni oikeassa paikassa ja ajassa.
Olen sillä tiellä yhä. Olen loukussa. aikomukseni on toteuttaa elinikäinen unelmani: muuttaa pois Helsingistä."Maalle", kuten pienempänä olisin sanonut. Näin ei ole. Sitä maaseutua ei enää ole. En ole löytänyt unelmien maatilanisäntää, joka veisi minut mukanaan perustamaan viisilapsista perhettä eläimineen. Enkä tule löytämään, sitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä maailmaa enää ole.
Se on minun maailmani, se mikä oli isovanhempieni ja isoisovanhempieni ja heidän vanhempiensa maailma.
Haluan edelleen ahnaasti kuulla tuosta satumaailmasta. Käyn pitkiä, hyvin pitkiä keskusteluja mummini kanssa. Hän kertoo mielellään. Käymme yhdessä marjassa. Hän opetti minut tekemään saunavastoja, leipomaan kalakukkoa ja mankeloimaan lakanoita.
Ahmin mennyttä maailmaa lähes maanisesti. Kuuntelen siihen kuuluvaa musiikkia, katson mustavalkoisia, huonosti näyteltyjä suomalaisia elokuvia, joita olen pinestä asti rakastanut sydämmestäni. Mutta en olisi kuollaksenikaan tunnustanut. Olen hävennyt tätä omaa kuolemanikävääni niin paljon, että olen muuttanut itseäni toiseksi ihmiseksi.
Tänään pitäessäni sessioita huomasin jotakin: miksi minun teki mieli vispipuuroa, pannukakkua?
Kaurapuuroa voisilmällä? raparperipiirakkaa ja vaniljajäätelöä, metsävattuhilloa, lettuja, kiisseleitä...
Ne kaikki muistuttavat maailmasta, johon kuollakseni kaipaan. Tajutessani tämän kyynelet alkoivat tulvia ulos minusta, tämä on bulimiani tapa haikailla menneeseen. Ja kuitenkin oksentaa se ulos.
Mummini, urhea yksinäinen taistelija, alkaa mennä huonmpaan kutoon. Hän on pitkään ollut hyvässä kunnossa, mutta viime aikoina vanhuus on alkanut painaa häntä kasaan. En voi edes ajatella jos hän.. jos... Ei, en pysty käsittelemään asiaa vielä. Pakko sulkea silmät siltä.
Se on kuitenkin mahdotonta, sillä teen itse töitä vanhusten parissa ja näen kun sairaudet etenevät ja lopulta vievät mennessään.
Mulla on niin ikävä, sellaiseen mitä ei enää ole. Ja en osaa hyväksyä sitä.
